Taju kankaalle Propofolilla ja maha auki Addiksessa

Heräsin yöllä oksentamaan. Nukuin pari tuntia ja oksensin uudestaan. Ehkä edellisenä päivänä syömäni raaka naudanliha ei ollut ihan kunnollista. Aamulla voin huonosti, en jaksanut mennä aamiaiselle vaan pyysin huonepalvelua tuomaan puuroa ja mehua huoneeseeni. En pystynyt syömään edes puuroa. Parin tunnin kuluttua vatsakipu oli yltynyt niin pahaksi, että kieriskelin sängyllä voihkien ääneen. Pyysi respaa soittamaan minulle ambulanssin. Respa ja hotellin johtaja tulivat ylös katsomaan kuinka voin. Parissa minuutissa he tekivät päätöksensä, nostivat minut pyörätuoliini istumaan, en pystynyt kivuiltani kävelemään, ja veivät pihalla odottavaan hotellin pakuun.

Vääntelehtiessäni pakun takapenkillä tuskissani, minua alkoi pelottamaan. Addis Abeban liikenne mateli ruuhkissa ja jokainen töyssy vihloi mahaani. Olin sairastunut vakavasti ja minua vietiin sairaalaan kehittyvässä maassa, jossa oli pulaa lääkäreistä ja lääkkeistä, jossa oli keltakuumetta ja koleraa. Pelotti, mikä minussa oli vikana ja pelotti, minkä tasoista hoito olisi. Onneksi ystäväni Titi lähti mukaan, pelkästään hänen läsnäolonsa rauhoitti minua, en ollut yksin.

Sairaalan pihalla pyysin kuljettajaa noutamaan paikalle hoitajan ja sängyn, minua oli turha yrittää siirtää pyörätuolissa triageen. Viiltävä kipu vatsan oikealla puolella esti kaiken muun paitsi kyljellä makaamisen ja uikuttamisen. Minut vietiin sängyllä siistiin päivystyshuoneeseen ja Titi antoi henkilötietoni sairaanhoitajalle. Samalla toinen hoitaja otti minulta verinäytteen ja laittoi kanyylin käteeni. Sen kautta sain annoksen tramadolia, joka teki oloni hieman siedettävämmäksi. En ole koskaan ilahtunut niin paljoa keski-ikäisen norjalaismiehen näkemisestä kuin ilahduin nähdessäni minua hoitavan norjalaisen kirurgin. Kjell teki saman tien ultraäänitutkimuksen ja totesi umpilisäkkeen tulehtuneen muttei puhjenneen. Kerroin hänelle perustiedot sairaudestani, lääkityksestäni ja viimeisimmästä ateriastani. Koska olin aamulla yrittänyt syödä ja juoda, leikkuriin menoa odotettiin vielä kaksi tuntia. Kjell määräsi minulle vielä annoksen petidiiniä iv. Nyt kun tiesin olevani hyvässä hoidossa ja kivut olivat hallinnassa, yritin ehdottaa Titille, että hän menisi kotiinsa. Titi oli raskaana viidennellä kuulla ja levon tarpeessa, mutta hän kieltäytyi lähtemästä. Hän lähti vasta kun häntä ei päästetty leikkaussaliin mukaan.

Olo oli kuin auton alle jäänellä sivetillä, rusty-spotted genet.

Aamulla heräsin kun kaksi kuvankaunista nuorta etiopialaista mieshoitajaa riisui minua. Olinko kuollut ja saapunut paratiisiin? En, koska vatsani oli auki ja minulla oli virtsakatetri. Olin Addiksessa sairaalan teho-osastolla. Kun minulle oli vaihdettu uusi puhdas kaapu ylle, oli lääkärikierron aika. Kjell esitteli minut muille lääkäreille:

”Tässä on meidän suomalainen hoitajamme. Suomalaisuushan on itsessään diagnoosi, mutta hän on täällä umpilisäkkeentulehduksen vuoksi. Hänellä on perussairautena primaarisesti progressiivinen ms-tauti. Vaikka hän on pyörätuolissa, hän matkusti Jinkaan ja kävi tapaamassa murseja. Meidän on syytä olla kilttejä hänelle.”

Vietin kaksi päivää teho-osastolla. Päivät menivät nukkuessa kipulääkkeissä. Viereisellä vuoteella ynisi keuhkokuumetta sairastava 14 kuukautta vanha lapsi ja lasi-ikkunan takana oli kolmikymppinen aivohalvauspotilas, minun asiani olivat hyvin. Sain maailman parasta juotavaa vettä jo muutaman tunnin kuluttua heräämisestä ja kun iltapäivällä sain vihdoin pieraistua, minulle tarjottiin kiitokseksi siitä velliä. Titi, Adimasu ja Milli kävivät luonani teharilla. Hoitajat osastolla olivat osaavia ja empaattisia. Kaikki tuntuivat olevan huolissaan siitä, että olin yksin vierailla mailla sairaalassa vaikka minulla ei ollut mitään hätää enää.

Upeat leikkaussalihoitajat Salima ja Biny.

Kolmantena päivänä minut siirrettiin vuodeosastolle. Sain antibiootteja tippana. Olin vielä aika heikossa kunnossa, minulla oli koko ajan pahoinvointia eikä ruoka maistunut. Joka päivä minulla kävi useita vieraita. Hotellin johtaja toi eräänä päivänä juuri Yhdysvalloista saapuneen hotellin omistajan vierailulle vaikken ollut koskaan häntä tavannut. Soitin Suomeen siskolleni Moi, mä olen hengissä, mutta sairaalassa-puhelun ja vakuutusyhtiölle saman sisältöisen, mutta virallisemmin muotoillun puhelun. Kummatkin suhtautuivat asiaan hienosti. Sissi ilmoitti muulle perheelle asiasta ja auttoi minua paljon kun palasin kotiin. Vakuutusyhtiö lähetti maksusitoumukset ja järjesteli asioita kuntoon. Kolmannen osastopäivän jälkeen pääsin palaamaan hotelliin, jossa vietin vielä muutaman päiviä ennen kuin sain lentoluvan. Vakuutuslääkäri oli suositellut paluulentoa businessluokassa. Sen samppajantarjoilu, viinilista ja neljän ruokalajin illallinen menivät kyllä hukkaan minulta, mutta kun makasin omalla paikallani, lentoemäntä peitteli minut nukkumaan.