Munkki aiheuttaa keskiajan kriisin

Etiopia – nälkään nääntyviä lapsia, kuiva ruskeaksi palanut maa, luurangonlaihoja lehmiä, säälimätön auringon porotus? Pohjois-Etiopian ylänkö oli vihreä. Laajoilla pelloilla laidunsi pulskia kiiltäväkarvaisia lehmiä sulassa sovussa vuohien ja aasien kanssa ilman aitoja. Pulleaposkiset lapset siisteissä koulupuvuissa matkasivat kouluun hevoskärryissä. Ilma oli virkistävän kostea sateen jäljiltä. Onneksi mielikuvani Etiopiasta oli väärä, jäänne 90-luvun uutisista ja Band Aidista.

Oppaani Astu ja Enok veivät minut Debra Lebanesen luostariin korkean kalliojyrkänteen juurelle. Olin varmuuden vuoksi ottanut retkelle mukaan kokoontaitettavan pyörätuolini, pitkät kävelyt ja seisomiset kun ovat liian raskaita jaloilleni. Luostarin parkkipaikalla Enok otti pyörätuolin takaboksista ja istutti minut siihen. Yritin kelailla itse, mutta etiopialaisten mielestä, he itse sanoivat niin, on töykeää olla auttamatta apua tarvitsevaa. Niin minut sitten työnnettiin luostarin sisäpihalle. Ensimmäisenä vastaan ryntäsi nuori sisar, joka vei minut englanninkielisen kyltin luokse ja käski lukemaan sen. Siinä luki:

1. Naiset eivät saa tulla luostariin kuukautisten aikana.
2. Naisten ja miesten jotka ovat olleet yhdynnässä viimeisen 48 tunnin aikana, tulee pysyä poissa luostarin alueelta.
3. Tupakointi luostarin alueella on kielletty.
4. Valokuvaaminen maksaa 200 birriä.

Pyysin Astua maksamaan valokuvausmaksun.

Minut työnnettiin pyörätuolissa kirkon pääovien luokse. Siellä vanhempi englantia puhuva sisar tuli tervehtimään minua ja lupautui auttamaan minua, missä tarvitsisin apua. Pyysin häntä hankkimaan minulle huivin, koptilaiseen kirkkoon naisilla ei ole asiaa paljain päin. Kun sisar lähti toimittamaan asiaa, paikalle harppoi laiha munkki harmaassa kaavussa. Hän esittäytyi Isä Abbaksi. Jytäävän nimen omaava Isä siunasi minut ja sen jälkeen tiedusteli, mistä olen kotoisin ja miksi istun pyörätuolissa. Lyhyen selostukseni jälkeen Isä Abba, Astu ja Enok miettivät miten minut saadaan ylös kirkon portaita. Kun sain suun vuoron, ehdotin yksinkertaisesti, että pyörätuoli jätetään pihalle ja minä kävelen kirkkoon. Isä Abba ojensi kätensä minulle, minä tartuin niihin ja nousin ylös pyörätuolista. Isän valkoiset hampaat loistivat kilpaa hänen silmiensä kanssa kun hän talutti ramman ylös kirkon portaita. Ovien edessä Abba kysyi olinko lukenut säännöt? Täytinkö ehdot? Menstruointini ei kuulu papeille, mutta vastasin ja vieläpä rehellisesti kyllä. Vanhempi sisar tulla viipotti paikalle valkoisen huivin kanssa, mutta Isä Abba nappasi sen hänen käsistään ja kietoi minut natalaan. Hyvin huolellisesti hän peitti hiukseni ja silitti laskokset paikoilleen paikoista jotka eivät saaneet näkyä. Hän nappasi joltakin veljeltä minulle rukoussauvan, tarjosi kätensä ja johdatti minut kirkkoon. Abba kertoi minulle koptilaisen eli ortodoksien kirkon historiasta, kuinka se ensimmäisenä hyväksyi sekä uuden että vanhan testamentin ja esitteli minulle kirkon upeat lasimaalaukset. Olin ihmetellyt, että Debra Lebaneseä sanottiin Etiopian vanhimmaksi luostariksi kun rakennusten tyyli edusti neuvostobetonia, mutta Isän mukaan luostari oli perustettu kolme kertaa, ensimmäisen kerran 400-luvulla kun erakko Tekla Haimanot asui luolassa kalliolla leijonien ja tiikerien kanssa alasti eläen pelkällä pyhällä hengellä. Viimeisin perustaja, jonka ajalta rakennukset olivat, olikin Haile Selassie 1961. Isä Abba vei minut kirkon perälle naisten osastolle, mätkäisi päivänvarjollaan penkin päässä istuvaa naista harteille ja ilmeisesti käski naisen tehdä tilaa minulle, koska nainen siirtyi lattialle istumaan. Abba laski minut penkille, osoitti Neitsyt Marian kuvaa ja käski rukoilla kolme minuuttia. Ne kolme minuuttia tunsin oloni keskiaikaiseksi.

Isä Abba nouti minut naisten osastolta, tarjosi käsivartensa minulle avuksi ja kehui kuinka paljon paremmin kävelinkään kirkossa kuin pihalla, mikä oli totta, koska kirkossa oli viileää ja tasainen lattia. Matkalla ovelle, Isä aina välillä mätki maassa makaavia naisia takapuoleen auringonvarjollaan. Astu ja Enok odottivat minua ovella, minut lastattiin takaisin jeeppiin ja Abba lupasi rukoilla puolestani, siinä on hänelle reilusti työsarkaa.

Annettuamme Isälle vähän tippi, ihminen kun ei elä pelkästä pyhästä hengestä paitsi Tekla Haimanot, ja jatkoimme matkaamme. Kanjonin ja sitä mukailevan tien välissä oli leiri. Kivistä koottujen reunusten varaan oli viritetty pressuja suojaksi sateelta ja auringon paisteelta. Majojen edessä ja niitten välissä oli laihoja ihmisiä kuluneissa vaatteissa. Yksi mies istui pyörätuolissa, joka oli kursittu kokoon ruosteisella rautalangalla, toinen nojasi oksasta taiteiltuun kyynärsauvaan jalka pahasti vääristyneessä asennossa. Ehdin nähdä kolmannen miehen mitään näkemättömät valkoiset silmät. Hänen vieressään nainen huojutti itseään puolelta toiselle. Sairaat ja vammaiset olivat kerääntyneet omaksi ulkopuolisten yhteisökseen. Minä hyvinvointiyhteiskunnan luksusinvalidi istuin jeepissä joka lipui kerjäläisleirin ohi. Kyyneleet valuivat poskilleni kiitollisuudesta Suomea kohtaan ja häpeästä veljien ja sisarten kohtelun vuoksi.