Road trip from Addis to Omorate

Minulla oli kaksi tavoitetta Etiopian matkallani: nähdä mahdollisimman paljon uusia lintulajeja ja päästä tutustumaan Lounais-Etiopian heimokulttuureihin ja luontoon. Vaikka Etiopia on (melko) turvallinen maa, en silti pitänyt hyvänä ideana lähteä amharicia osaamattomana liikuntavammaisena naisena yksin maaseudulle. En olisi edes tiennyt miten päästä heimojen luo tai missä parhaat lintupaikat olisivat. Ms-tauti asettaa minulle omat rajoituksensa, en pysty kävelemään kuin pari sataa metriä kerrallaan ja toisen käden tarvitsen kepin käyttämiseen. Paikallisbusseissa en pärjäisi, ryhmämatkoja sinne minne halusin, ei järjestetty ja jos olisi, ryhmämatkalaiset luultavasti tuskastuisivat hitauteeni ja avuntarpeeseeni. Etsin netistä muutaman etiopialaisen matkanjärjestäjän yhteystiedot ja pyysin heiltä tarjouksia erilaisista retkistä. Adimasu vastasi meiliini nopeasti ja sovimme päiväretkestä yksityisjeepillä Debra Lebaneseen ja kahdeksan päivän reissusta Addis Ababasta Jinkaan, Turmiin ja Omorateen. Käytössäni oli yhdeksän päivän ajan Toyota Land Cruiser, kuljettaja ja opas, jotka auttoivat minua kaikessa, missä tarvitsin apua. Majoitukset, kaikki ateriat, kaljat ja maksut, kuten venematka ja luonnonpuistojen pääsymaksut kuuluivat diiliin. Samalla hinnalla olisin saanut Thaimaahan kahden viikon lomamatkan yhden hengen huoneessa talvikaudella, mutta kuka mistäkin tykkää…

Haile Gebrselassie kuulema harjoitteli juuri tällä tiellä.

Voiko eläin olla enää äijempi? Etiopianpaviaani eli gelada.

Kolme tuntia Addiksesta lähdön jälkeen Astareq, Million ja minä pysähdyimme ensimmäiselle yhteiselle lounaallemme. Olin tiputtautumassa jeepistä alas, kun Milli nappasi minua kainaloista ja nosti pois autosta. Otin keppini ja lähdin kävelemään ravintolaa kohti, Astu tarttui minua käsivarresta kiinni ja talutti pöytään. Kun olimme tehneet tilauksemme tarjoilijalle, miehille yhteinen etiopialainen annos ja minulle keittoa ja mangoa, halusin käydä vessassa. Kummatkin miehet nousivat ylös ja olivat lähdössä taluttamaan minua sisälle vaikka matkalla ei ollut portaita ja terassi oli tasaista betonia. Arvostan kohteliaisuutta, minusta on mukavaa, että minusta huolehditaan. Tarvitsen apua, mutta liika auttaminen ei auta minua. Säilyttääkseni liikuntakykyni mahdollisimman pitkään, minun tulee käyttää niitä taitoja, joita minulla vielä on. Enkä kyllä kestä hössötystäkään. Istuin takaisin alas ja kerroin tämän miehille. Astu vastusteli, auttaminen oli osa etiopialaista kulttuuria, oli töykeää olla auttamatta. Milli myötäili Astua, mutta totesi minä varmasti tiedän itse parhaiten, milloin tarvitsen apua. He auttaisivat vain silloin kun pyydän. Tämä oli Astulta ja Milliltä iso myönnytys, mitä en silloin tajunnut. Matkan aikana useampikin etiopialainen paheksui heitä, koska he eivät auttaneet minua ja tuli tarjoamaan apuaan renttujen tilalle. ”Rentut” auttoivat minua todella paljon antamalla minun tehdä itse vaikka se kävikin heidän kunnialleen. Ensimmäinen yhteinen lounaamme oli viimeinen, jolla söin oman annoksen aterimilla. Sen jälkeen söin samaa ruokaa yhteiseltä suurelta lautaselta käsin. Ruuan jakaminen lähensi meitä, olimme matkaperhe.

 Jatkoimme matkaan etelään. Tie kulki suurten kasvihuoneitten ja järvien välissä. Rannan ylle kohosi haaskalintupyörre, arviolta 90 afrikanmarabuta kaarteli jonkin syötävän tai pian syötävän yllä. Marabu ei ole kauneimpia lintuja maailmassa, se on iso, romuluinen ja sen kalju pää näyttää rokonarpiselta. Auton täytti epäuskoinen naurunremakka, kun kerroin Ruotsin suosituimman suklaatehtaan olevan nimeltään Marabou. Nimetä nyt makeistehdas ruman raadonsyöjän mukaan! Hulluja nuo ruotsalaiset.

Iltapäivän kahvitauko läheni. Milli oli kääntämässä autoa ravintolan sisäpihalle kun oikealta tuli mopo kovaa vauhtia kaksi päällä. Mopo ei osunut jeeppiin, mutta ilmeisesti ohjaaja pelästyi kääntyvää autoa, ajoi rotvalliin, josta mopo hyppäsi nurmikolle ja pojat lensivät pyörän selästä maahan. Paikalle juoksi ihmisiä kaikkialta, Milli ja Astu lähtivät selvittämään tilannetta ja käskivät minun jäädä lukittuun autoon istumaan. Hetken kuluttua he palasivat ja kertoivat toisen pojan saaneen ruhjeita jalkoihinsa ja mopo oli kolhiintunut hieman. Kun Milli oli antanut heille 1000 birriä mopon korjaamiseen, nuoret olivat nousseet pyörän selkään ja kadonneet kuin pieru Saharaan. Pojat halusivat päästä pois paikalta ennen poliisien saapumista, kummallakaan ei ilmeisesti ollut ajokorttia ja nopeuttakin oli ollut liikaa. Mekin poistuimme paikalta juomatta kahveja, poliisin kanssa asioimiseen olisi kuulema mennyt liikaa aikaa ja rahaa.

Ollessamme Arba Minchissä Adimasu soitti ja kertoi uutisia: Amharan osavaltiossa oli tapahtunut vallankaappausyritys, mm. osavaltion presidentti ja Etiopian armeijan esikuntapäällikkö oli ammuttu ja useita ihmisiä oli pidätetty. Siviilinettiyhteydet oli katkaistu koko maassa. Me olimme 1300 kilometrin päässä tapahtumista eikä eteläisessä Etiopiassa, minne olimme matkalla muutenkaan ollut nettiyhteyksiä. Tapahtumille ei ollut juurikaan vaikutusta meihin, ennen kuin paluumatkalla.

Road tripin viimeinen osuus oli 440 kilometrin ajo Abebaan, johon Milli oli laskenut menevän aikaa taukoineen yhdeksän tuntia. Satakunta kilometriä ennen Addista oli tarkastuspiste, meidän kaikkien paperit tarkastettiin ja auto tutkittiin. Olin ostanut Konsovuorilla nuorilta puusta tehdyn kalashnikovin, joka oli maalattu oikean väriseksi, se löytyi takaluukusta. Puinen kalashnikov oli minusta lelu, mutta tarkastusta suorittava patrulli nosti siitä metelin. Totta kyllä, että hämärässä se olisi mennyt oikeasta aseesta vaikka olikin tehty puusta. Vartioston johtaja soitti Adimasulle Addikseen ja kysyi, varustiko hän aina turistit aseilla. Leikkiase takavarikoitiin ja minä sain rauhoitella miehiä. Kalashnikov oli minun eikä kukaan muu liittynyt asiaan, anteeksi ajattelemattomuuteni ja saimme jatkaa matkaamme.

Helttaiibis ja pyhäiibis, wattled ibis ja african sacred ibis

Pian tarkastuspisteen jälkeen savannilla tuli pimeää. Sitten taivas repesi. Koko taivaankansi leiskui valkoisten salamoitten halkoessa sitä. Jyrinä löi korvat lukkoon. Rankkasade putosi maahan ja raekuuro hakkasi auton konepeltiä. Tuulilasin pyyhkijät eivät ehtineet tehdä työtään, näkyvyys oli olematon, ainoastaan tienposkessa seisovien hyeenoitten silmät kiiluivat autonvalojen osuessa niihin. Joki tulvi tielle ruskeaa vettä. Milli ajoi hetkesi tien sivuun odottamaan pahimman kuuron laantumista, sen jälkeen matka jatkui hyvin hitaasti sateen läpi. Ukkosmyrsky savannilla oli pelottavan kaunis.

Sade oli muuttunut tihkuksi saapuessamme Addis Ababan rajalle, mutta liikenne seisoi, kaikki kaupunkiin matkalla olevat autot tarkastettiin. Luulimme pääsevämme tarkastuspisteestä läpi esittämällä paperimme, mutta jeeppimme ohjattiinkin tarkempaan tarkastukseen. Miehet komennettiin ulos autosta, minä sain jäädä istumaan etupenkille autonovet auki ja sisävalo päällä. Olin pukeutunut maastoasuun ja vieressäni oli järjestelmäkamera 300 millisellä objektiivilla. Passini ja viisumini tarkastettiin ja minulta kysyttiin miksi olin tullut Etiopiaan. Patrulli meinasi suorittaa Millille kehontarkastuksen ja häneltä paloi käämit. Hän osoitti minua ja selitti jotain amhariksi, minkä jälkeen vartioston johto puhutteli minua uudestaan ja halusi tarkastaa passini ja kamerani kuvat. Milli oli mennyt sanomaan patrullille, että kuvasin ja kirjoitin kaiken mitä näin Etiopiassa, halusivatko he päätyä nettiin tekemässä kehontarkastusta kunnon kansalaiselle. Onneksi leikkiaseeni oli takavarikoitu jo ensimmäisellä pisteellä, täällä oli paljon kireämpi tunnelma.

Kun viimein pääsimme hotellille, kello oli yksitoista, olimme tehneet matkaa kaksitoista tuntia. Selkääni särki eikä mahakaan ollut ihan kunnossa. Tilasin huonepalvelusta voileivän Malaronen kyytipojaksi, mutta pystyin syömään siitä neljäsosan, halusin vain mennä nukkumaan.

Matkan varrella useinmiten ainoa vessa oli luonnon suuri toiletti.

Matkareitti